perjantai 28. lokakuuta 2016

Perjantaipäivitys ~ Uskalla avata suusi!



Uh huh. Tuntu kyllä, että se kamala oksennuspaskannusyskimistauti vei miun mehut tyystin. Tauko töistä kuitenkin teki hyvää, kun funtsin sitä, miksen jaksa olla siellä. Tajusin sen, ettei minulla ole voimia käsitellä erityisluokkaa. He ovat suoraan sanottuna aikamoisen hirveitä kakaroita, vaikka eihän se heidän vika ole. Juttelin minun vastuuhenkilön kanssa ja lopetimme tunnit erityislasten kanssa. Luojan kiitos.

Pääsin pitämään ensimäistä kertaa kuvistunteja viime viikolla! Sain suunnitella ja vetää tunnit ja se tuntui mukavalta. Tosin samalla tajusin, että minusta luultavasti olisi mieleekkäämpää opettaa aikuisia, joiden kanssa voi jutella opiskelumetodeista.


Olen lenkillä laskenut jouluvaloja. Lopullinen saldo oli 38.
Olen tehnyt apurahahakemusta (se on kouluhomma ja no.. oikeastikki yritän hakea tai ainakin opetella hakemaan). Olen kerran aikaisemmin hakenut, mutta se oli säälittävä yritys. Nyt yritän oikeasti saada kunnollisen hakemuksen aikaan, että saisin kokemusta ainakin, ellen muuta.

Tuntuu kyllä, kun listaa kokemusta ja CV:tä, että oon pikkuinen kakka kikkara. Harmittaa tosi paljon, ettei pahimpien masennusvuosien aikana ole ollut yhtään näyttelyä tai oikeastaan yhtään mitään. Ne on tyhjä kohta miun CV:ssä. Eihän ne tyypit siellä tiedä, että olin todella sairas. Ne näkee vain, etten ole tehnyt mitään.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Perjantaipäivitys ~ Miun suurin pelko

Ei oo miun ottama kuva.

Joitain asioita en halua myöntää itselleni. Kuten sen, että en jaksa tai ahdistaa. Työnnän ne ajatukset kauas pois päästäni, kun ne muistuttaa liikaa ajasta joka melkein tuhosi minut. En edes halua puhua ääneen sanasta masennus. En halua miettiä sitä aikaa enää, vaan haluan keskittyä tulevaisuuteen. Haluan olla terve. NYT.

Mutta totuushan on se, että olen toipilas vieläkin. En ole terve. En täysin.

Hävettää kamalasti, että miksen jaksa, miksen pysty. Työkokeilu aiheuttaa minulle häpeää ja ahdistusta, koska en pärjää siinä missä näen monien pärjäävän vuosikausia. Minä en jaksa edes kahta viikkoa ilman, että oon piipussa. Hirveän heikko, hirveän huono.

Suurin pelkoni on, että väsyn uudelleen ja masennun. En halua. Pelottaa.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Perjantaipäivitys ~ Ajatuksia projektista ja kauhea tauti

Ateneumissa oli esillä myös välineitä. En tosin muista kenen nää on.
 Eipä ole kovin häävi viikko ollut. Viime perjantaina kävimme taidekoulun kanssa Helsingissä kiertelemässä näyttelyitä ja onnistuin saamaan jonkin tuomionpäivän vatsataudin. Oksensin hillittömästi kolme päivää ja lopulta jouduin tippaan ensiapuun. Sen takia en saanut mitään aikaan tällä viikolla.

Olen kuitenkin ajatellut projektiani ja sitä, miten mielummin tekisin sitä kokopäiväisesti kuin olisin työkokeilussa. Haluaisin jo paneutua täysillä maalaamiseen, mutta pakko tehdä kaikkea muuta. Se on turhauttavaa.
Maalaminenkaan ei ole onnistunut viime aikoina haluamallani tavalla, kun tuntuu että työ imee minusta mehut niin, etten tajua enää miten maalataan. Heilutan vaan sutia tajuamatta mitä teen.

Uusi ripustus oli paikoitellen tosi levoton, ko tuli nii hirveesti informaatioo kerralla. Onneks oli penkkejä niin pysty istumaan ja katselemaan taulujen virtaa.